These words are my own

Nyt on sitten blogi pistetty pystyyn. Omalla kohdallani tein sen ehkä terapeuttisessa mielessä. Viime aikoina  minulla on ollut jonkunlainen ''masennus'' kausi käynnissä. Hassua, voisi sanoa että asiat on paremmin kuin hyvin. On töitä, on mies joka kaiken kukkuraksi on jaksanu mua jo 5 vuotta (ja se on paljon mun kanssa). Just saatiin uus kämppä luhtitalosta, kaksio jossa on omatakapiha ja vasta rempattu.

 Mutta silti on tunne että mikään ei riitä, vihainen ja surullinen mutta toisaalta turtunut. Olen yrittänyt pohtia mitä multa vielä muka puuttuu kun olen olevinaan niin onneton. Se on luultavasti asia josta en ole voinut kenellekkään puhua. Ollaan yli vuosi yritetty lasta...tuloksetta. Se on aina mielessä eikä sitä saa pois. Ajattelen sitä päivittäin ja se tulee joka nurkalla vastaan. TV:stä, ulkona, nukkumaan mennessä, töissä jossa muusta ihmiset eivät osaa puhuakkaan kuin lapsistaan, lapsen lapsistaan jne.

 Miesystäväni ja minä suunnittelimme että lapset olisivat hyvä tehdä nuorina, mutta elämä ei aina mene niinkuin ajattelee. En tiedä miten pääsen tästä tuskasta joka syö minua pala palalta. En ole enää oma itseni, en tunne minua enää. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Tuntuu vain että olen yksin.